Mun ADHD-tarinani
Ensimmäiset hatarat epäilyt Adhd:n mahdollisuudesta
Mun ADHD-tarina alkaa "virallisesti" syksystä 2019. Totta kai Adhd on kulkenut mun rinnalla läpi mun elämän, mutta tuolloin se nousi ekaa kertaa kunnolla esiin. Olin kyllä epäillyt itselläni Adhd:ta aiemmin useaan otteeseen.
Ensimmäinen kunnon epäily oli useampi vuosi sitten, kun kamppailin mun yliopisto-opintojen kanssa. Oisko meillä ollut kurssikirjana jotain Adhd:seen liittyvää ja sitten eksyin kesken selailemaan Päivä Tasalan sivuilta aikuisten ADHD:sta. Epäilyt pyöri mun mielessä päiviä, kunnes sitten totesin "Njäh, eihän nyt MULLA voi olla Adhd:ta..." Niinpä se sitten unohtui.
Toinen kerta, kun asiaa epäilin oli reilu vuosi sitten, kun aloitin työni erityisluokanopettajana. En mä muista mistä se epäily tuolloin heräsi, mutta se oli pinnalla mielessäni tovin. Taas joutuivat Tasalan nettisivut kovan luennan ja selailun alle. Taisin asiasta mainita vanhemmillenikin, mutta heidän epäilevät kommentit saivat mut taas unohtamaan koko asian.
Epäily heräsi taas syksyllä 2019
Syksyllä 2019 jatkoin samassa työpaikassa erityisluokanopettajan. Jaksamiseni oli jo heti alusta asti kovemmalla koetuksella kuin keväällä. Olin syyskuussa jo ihan voimaton! Olen aina ollut räjähdys- ja itkuherkkä sekä huono nukkumaan, mutta nyt nämä pahenivat. Töihin meno ahdisti ja joka päivä ajaessani töistä kotiin itkin. Tajusin, ettei homma voi näin jatkua.
Epäilin ja pohdin kaikennäköisiä mielenterveydenhäiriöitä ahdistuksesta persoonallisuushäiriöihin. En kuitenkaan löytänyt näistä itseäni ihan täysin. Psykologin masennustestistäkin sain 14 pistettä, mikä juuri ja juuri riitti lievään masennukseen. Ahdistuksen tunnistin itsestän (,mutta en kumminkaan diagnoosin tasoisesti). Mieleeni tuli epäily, että kaiken taustalla on oltava jotain muutakin.
Palasin taas Tasalan nettisivuille ja tein erilaisia nettitestejä. Näiden tulokset viittasivat kirkkaasti ADHD:hen. Luin paljon adhd:sta ja jotenkin vain tuli tunne, että nyt luen suoraan itsestäni. Viimeistään työkaverin (, jolla diagnosoitu ADHD) kanssa keskustelut toivat hiukkasen enemmän varmuutta ja sai minut avaamaan asiasta suuni psykologille ja työterveyslääkärille.
(Psykologi kuittasi epäilyni lyhyesti "Ei sulla voi olla ADHD:ta, kun sulla ei ole ollut käytöshäiriötä lapsena". Tällä en halua moittia psykologia hänen tietämättömyydestään, mutta olisin kaivannut inhimillisempää suhtautumista aitoon huoleeni. Haluan myös kannustaa muita, että vaikka yksi ammattilainen tyrmäisisi epäilysi, niin aina voi kääntyä muiden puoleen ja hakea useamman näkökulman. Tietty ADHD-diagnoosista ei vastaa psykologi vaan psykiatri.)
Rakastin lukemista, mutta muistan, kuinka ääneen lukeminen oli aivan kauheaa ja aina kun piti lukea kirjaa ääneen luokassa, "ennustin" mikä lause tulee minun luettavakseni ja harjoittelin sitä kunnes vuoroni tuli. Lukiossa minulla "todettiin" lukihäiriö, mutta häpeissäni en halunnut siitä mitään virallista. Nyt tunnistan ja tunnustan tämän. Tämä näkyy esim. hitaana lukemisena ja sanojen väärin lukemisena.
Kysyin lapsuudestani myös vanhemmiltani ja he totesivat, että on aika haastava miettiä vastausta moniin kohtiin, koska ne näkyivät varmasti eniten koulussa. He totesivat "No ainahan sä oot ollut vilkas, mutta ei me siitä aateltu oikeen mitään. Sit sä oot aina ollut kova puhuu, mut nii on meijän perheessä kaikki, joten ei ajateltu että siinä olis mitään outoa". :D (Muistan, kun mummo kerran totes mulle "Sä oot kyllä niin kova puhumaan, että saat kohta mennä tonne naapurinrouvan kanssa juttelemaan kilpaa!" :D)
"Sinällään nyt tutkimuksessa esille tulevat tarkkaavuuden säätelyn, toiminnan ohjauksen ja työmuistin haasteet ja puutteet voivat liittyä kehitykselliseen tarkkaavuuden säätelyn ja toiminnan ohjauksen ongelmatiikkaan (ADHD), eikä sitä voi poissulkea." (Ote tutkimuksen yhteenvedosta.)
Kävimme tutkimuksen tuloksia yhdessä psykiatrin kanssa läpi. Hän ei ollut vieläkään vakuuttunut, että minulla olisi ADHD. Hän näki oireiden johtuvan siitä, että olen tunnollinen sekä vaativa itseäni kohtaan (kyllä!) ja näistä syntyvän ahdistuneisuuden ja kuormittumisen takia "oireilen". Hän ehdotti, että kävisin vuoden terapiassa ja sen jälkeen palattaisiin asiaan. Näin nähtäisiin olisiko oireet kadonneet.
Huomasin itse jo pienimmän annoksen myötä jotain vaikutuksia. Selvin muutos oli se, että pystyin toimimaan johdonmukaisemmin (esim. siivotessa ja työtehtävissä, en sinkoillut asiasta toiseen jättäen edellisen kesken) ja myös piuha päässä piteni suuttumistilanteissa (pystyn selkeämmin ajattelemaan ja arvioimaan tilannetta, miksi se suututtaa minua, onko syytä suuttua ja pysäyttämään impulssin).
Annosta kasvatettiin pikkuhiljaa. Myös ympäristö näki muutosta. En ollut kertonut vanhemmilleni, että minulla on aloitettu lääkitys, kun vierailin heillä yhtenä viikonloppuna. Vierailun jälkeen kerroin asiasta heille, ja molemmat totesivat että olivat ihmetelleetkin, kuinka olin jotenkin erilainen. Molemmat huomasivat, että olin rauhallisempi ja johdonmukaisempi toimissani. Isäkin totesi, että en ollut niin ärtynyt eikä välillämme vallinnut tavanomaista tiukkaa ilmapiiriä. Yleensä olenkin ollut hermostuneempi ja juuri räjähdysherkkä, mutta nyt tätä ei ilmennyt.
Sain nyt myös juteltua vanhempieni kanssa enemmän ja avoimemmin epäilystäni. Isän kanssa pohdimme, että joillain sukulaisillani (ukillani ja ukkini äidillä) esiintyi piirteitä, jotka voisivat sopia ADHD:hen. Äitikin myönsi yhden puhelun aikana, että olin ollut sen verta vilkas lapsi ja aiheuttanut "kohtauksia", että se on varmaan syy, miksi äidillä on rytmihäiriöitä nyt. :D (TIETTY vitsillä!)
Elämänlaatuni on parantunut kyllä huomattavasti adhd:hen tutustumisen, lääkkeiden ja vielä lisää diagnoosin myötä. Pystyn nyt paremmin puhumaan tunteistani ja käytöksestäni, kun minulla on sanastoa siihen. Lääkkeet auttavat hillitsemään raivostumistani, en suutu päivittäin. En tunne itseäni enää "paskaksi persoonaksi", jolla ei ole mitään hillintää itseeni. Elämä hymyilee useimpina päivinä, vaikka toki huonoja päiviä nyt jokaisen arkeen mahtuu. Haasteitakin vielä on, mutta osaan suhtautua niihin jo armollisemmin. Lääkkeen kanssa kävikin niin, että se teki minut onnelliseksi. ;D Haha tai ainakin oli iso apu siihen!
Epäilin ja pohdin kaikennäköisiä mielenterveydenhäiriöitä ahdistuksesta persoonallisuushäiriöihin. En kuitenkaan löytänyt näistä itseäni ihan täysin. Psykologin masennustestistäkin sain 14 pistettä, mikä juuri ja juuri riitti lievään masennukseen. Ahdistuksen tunnistin itsestän (,mutta en kumminkaan diagnoosin tasoisesti). Mieleeni tuli epäily, että kaiken taustalla on oltava jotain muutakin.
Palasin taas Tasalan nettisivuille ja tein erilaisia nettitestejä. Näiden tulokset viittasivat kirkkaasti ADHD:hen. Luin paljon adhd:sta ja jotenkin vain tuli tunne, että nyt luen suoraan itsestäni. Viimeistään työkaverin (, jolla diagnosoitu ADHD) kanssa keskustelut toivat hiukkasen enemmän varmuutta ja sai minut avaamaan asiasta suuni psykologille ja työterveyslääkärille.
(Psykologi kuittasi epäilyni lyhyesti "Ei sulla voi olla ADHD:ta, kun sulla ei ole ollut käytöshäiriötä lapsena". Tällä en halua moittia psykologia hänen tietämättömyydestään, mutta olisin kaivannut inhimillisempää suhtautumista aitoon huoleeni. Haluan myös kannustaa muita, että vaikka yksi ammattilainen tyrmäisisi epäilysi, niin aina voi kääntyä muiden puoleen ja hakea useamman näkökulman. Tietty ADHD-diagnoosista ei vastaa psykologi vaan psykiatri.)
Matka kohti diagnoosia
Diva-kysely
Työterveyslääkäri otti asiani ymmärtäväisesti ja ohjasi minut psykiatrille. Psykiatri teetti minulla DIVA-kyselyn. Kyselyn täyttämisessä oli kuitenkin haastavaa, kun en itse muista lapsuudestani vahvasti moniakaan asioita. Olin ihan hyvä ja innokas koulussa. Läksyjä ja kokeisiin luin kauan ja nyt ymmärrän, että varmasti ihan "liikaa" verrattuna muihin ja erilaisilla taktiikoilla (esim. isä teetti minulle toiveestani "harjoituskokeita"). Minulla on aina ollut kavereita, mutta silti olen viettänyt paljon vapaa-aikaani yksin.Rakastin lukemista, mutta muistan, kuinka ääneen lukeminen oli aivan kauheaa ja aina kun piti lukea kirjaa ääneen luokassa, "ennustin" mikä lause tulee minun luettavakseni ja harjoittelin sitä kunnes vuoroni tuli. Lukiossa minulla "todettiin" lukihäiriö, mutta häpeissäni en halunnut siitä mitään virallista. Nyt tunnistan ja tunnustan tämän. Tämä näkyy esim. hitaana lukemisena ja sanojen väärin lukemisena.
Kysyin lapsuudestani myös vanhemmiltani ja he totesivat, että on aika haastava miettiä vastausta moniin kohtiin, koska ne näkyivät varmasti eniten koulussa. He totesivat "No ainahan sä oot ollut vilkas, mutta ei me siitä aateltu oikeen mitään. Sit sä oot aina ollut kova puhuu, mut nii on meijän perheessä kaikki, joten ei ajateltu että siinä olis mitään outoa". :D (Muistan, kun mummo kerran totes mulle "Sä oot kyllä niin kova puhumaan, että saat kohta mennä tonne naapurinrouvan kanssa juttelemaan kilpaa!" :D)
Neuropsykiatrisen sairaanhoitajan tutkimus
Lähti rönsyilee, joten takas aiheeseen, Divasta aikuisiän kriteerit kyllä täyttyivät, mutta lapsuuteen liittyvien vastausten vuoksi ei riittänyt diagnoosiin perusteet. Sain lähetteen neuropsykiatrisen sairaanhoitajan tutkimuksiin. Nämä tutkimukset kestivät n. 4h. Kaiken näkösiä "palikka-testejä" sain tehdä siellä. Tutkimuksessa nousi esille puutteita tarkkaavuuden säätelyssä ja toiminnan ohjauskessa, työmuistin kuormittuminen / kapeus ja häiriöalttius. Tutkimustulosten mukaan nämä aiheuttavat sen, että en saa koko kapasiteettiani käyttöön ja suoritukseni ovat epätasaisia."Sinällään nyt tutkimuksessa esille tulevat tarkkaavuuden säätelyn, toiminnan ohjauksen ja työmuistin haasteet ja puutteet voivat liittyä kehitykselliseen tarkkaavuuden säätelyn ja toiminnan ohjauksen ongelmatiikkaan (ADHD), eikä sitä voi poissulkea." (Ote tutkimuksen yhteenvedosta.)
Kävimme tutkimuksen tuloksia yhdessä psykiatrin kanssa läpi. Hän ei ollut vieläkään vakuuttunut, että minulla olisi ADHD. Hän näki oireiden johtuvan siitä, että olen tunnollinen sekä vaativa itseäni kohtaan (kyllä!) ja näistä syntyvän ahdistuneisuuden ja kuormittumisen takia "oireilen". Hän ehdotti, että kävisin vuoden terapiassa ja sen jälkeen palattaisiin asiaan. Näin nähtäisiin olisiko oireet kadonneet.
Lääkekokeilu
Tietty kärmimättömänä ja kaikki tänne heti-ihmisenä tämä kuulosti minusta mahdottomalta! Ehdotin vielä epätoivoissani, josko tehtäisiin lääkekokeilu. Tiedän, että näitä tehdään lapsille, niin miksei minullekin voitaisi? (En ollut aiemmin oikein miettinyt, että aloittaisin ADHD-lääkitystä.) Psykiatri suostui tähän ja lääkityskokeilu aloitettiin. Lääkäri kuitenkin totesi "Ei ne lääkkeet susta kumminkaan onnellista tee!"Huomasin itse jo pienimmän annoksen myötä jotain vaikutuksia. Selvin muutos oli se, että pystyin toimimaan johdonmukaisemmin (esim. siivotessa ja työtehtävissä, en sinkoillut asiasta toiseen jättäen edellisen kesken) ja myös piuha päässä piteni suuttumistilanteissa (pystyn selkeämmin ajattelemaan ja arvioimaan tilannetta, miksi se suututtaa minua, onko syytä suuttua ja pysäyttämään impulssin).
Annosta kasvatettiin pikkuhiljaa. Myös ympäristö näki muutosta. En ollut kertonut vanhemmilleni, että minulla on aloitettu lääkitys, kun vierailin heillä yhtenä viikonloppuna. Vierailun jälkeen kerroin asiasta heille, ja molemmat totesivat että olivat ihmetelleetkin, kuinka olin jotenkin erilainen. Molemmat huomasivat, että olin rauhallisempi ja johdonmukaisempi toimissani. Isäkin totesi, että en ollut niin ärtynyt eikä välillämme vallinnut tavanomaista tiukkaa ilmapiiriä. Yleensä olenkin ollut hermostuneempi ja juuri räjähdysherkkä, mutta nyt tätä ei ilmennyt.
Sain nyt myös juteltua vanhempieni kanssa enemmän ja avoimemmin epäilystäni. Isän kanssa pohdimme, että joillain sukulaisillani (ukillani ja ukkini äidillä) esiintyi piirteitä, jotka voisivat sopia ADHD:hen. Äitikin myönsi yhden puhelun aikana, että olin ollut sen verta vilkas lapsi ja aiheuttanut "kohtauksia", että se on varmaan syy, miksi äidillä on rytmihäiriöitä nyt. :D (TIETTY vitsillä!)
Diagnoosin varmistuminen
Sain diagnoosin 22.3.2020. Psykiatri summaili nyt yhteen neuropsykiatrisen sairaanhoitajan testin tuloksia, tietoa, että suvussani mahdollisesti ilmenee ADHD:ta ja lääkkeiden toimivuutta ja pystyi diagnoosin näiden perusteella tekemään. Tukitoimina käyn nyt terapiassa ja jatkan lääkitystä säädellyllä annoksella. Diagnoosin saaminen kesti kohdallani puoli vuotta.Elämänlaatuni on parantunut kyllä huomattavasti adhd:hen tutustumisen, lääkkeiden ja vielä lisää diagnoosin myötä. Pystyn nyt paremmin puhumaan tunteistani ja käytöksestäni, kun minulla on sanastoa siihen. Lääkkeet auttavat hillitsemään raivostumistani, en suutu päivittäin. En tunne itseäni enää "paskaksi persoonaksi", jolla ei ole mitään hillintää itseeni. Elämä hymyilee useimpina päivinä, vaikka toki huonoja päiviä nyt jokaisen arkeen mahtuu. Haasteitakin vielä on, mutta osaan suhtautua niihin jo armollisemmin. Lääkkeen kanssa kävikin niin, että se teki minut onnelliseksi. ;D Haha tai ainakin oli iso apu siihen!
Kommentit
Lähetä kommentti